Kun olin lapsi, ostimme veljeni kanssa vanhan vankien tekemän puisen soutuveneen 50 markalla ja kunnostimme sen. Soudellessamme mummolan järvillä ihastuimme rannoilla oleviin mökkeihin ja ehdotimme isälle sellaisen hankkimista.

Paavo-isä oli kovan luokan äijä, kirvesmies-ammattilainen, joka määräsikin meidät kesämökkityömaalle perustustöihin. Mökkitontti sijaisi erämaassa keskellä ei mitään, joka tarkoitti myös sitä, että ainoa konetyövoima olimme me kaksi murrosikäistä poikaa.

Kaivoimme veljen kanssa pilarianturoille kallioon asti yltäviä kuoppia lapio ja rautakanki aseinamme sekä porasimme tartuntareikiä kallioon. Myös porausmenetelmä oli käsikäyttöinen: toinen piti porantappia käsin pystyssä ja pyöritti samalla, kun toinen hakkasi lekalla tapin päähän. Välillä vaihdettiin vuoroja. Sekoittelimme betonit vaneriruuhessa lapiolla ja valoimme anturoita, pilareita, sokkeleita ja seiniä. Koko kesä meni nauttien rakentamisesta ja hyttysistä kahdessa vuorossa.

Olimme vaihtaneet huomaamattamme veneemme motivaation moottoriveneeksi, jonka myötä rakentamiseen syntyi kutsumus ja rautainen rakkaus. Aikuisuuden kynnyksellä kouluttauduimme rakennusalalle, ja olemme työsarkamme kyntäneet – ja aiomme jatkossakin kyntää – tällä alalla!